Kohtalolla voimaa?

Onko kohtaloa olemassa? Teemmekö oman kohtalomme vai kirjoittaako sen meille aika-avaruuuden valtias, joka nälän yllättäessä avaa taikamiekalla tonnikalapurkin? Ihan sama. Joskus tuntuu vahvasti siltä, että juuri näin tämän piti mennä. Niin kuin Tampereen oopperan Kohtalon voima-esityksessä.

Erityisen ikimuistoiseksi esitysjakson teki erilaisten ihmisten kohtaaminen. Käsite "meidän boxi" juontaa ainakin minulle juurensa kansallisoopperasta, jossa on tapana huudella kiitoksissa, että "Hyvä meidän boxi!", jos joku saman pukuhuoneen kuorokavereista on laulanut solistiroolin. 

Tampereella meidän boxin muodostivat kolme alle viisikymppistä matalaa miesääntä ja yksi alle kolmenkymppinen korkea ääni. Esitysten aikana, roolien ollessa pienet, oli aikaa kehitellä uusia tapoja ajan kuluttamiseksi. Syntyivät ns."Jeren falafelit" eli mestarikurssit, joita joukon juniori piti istuttuaan pukuhuoneessamme olevan flyygelin ääreen. Vaatimus yläsaävelsarjoista oli ehdoton ja puhtauden suhteen oltiin täysin vailla kompromissia. Kyllä siinä korvat alkoivat punottaa vanhemmalla kun Juvan nuori keisari kertoi g.n jäävän kurkkuun.

Myös Suomen legendaaristen laulunopettajien imitointi tuli erottamattomaksi osaksi boxielämää. Ikinä ei kulunut viittä minuuttia kauempaa ilman Jaakkoa, Anssia, Petteriä jne. Myös fantasiat erilaisista ruuista olivat osa pukuhuonekulttuuria. Kävimme yhtenä iltana meille tarjotulla illallisella läheisessä Telakan ravintolassa. Siitä lähtien unelmoin aina esityksen päätyttyä "Telakka-burgerista". Boximme kuopus unohti ravintolan nimen ja pyysi puhelimessa kaveriaan tulemaa Ravintola Laatokkaan, jossa saa "Laatokka-burgereita". Siitä lähtien Telakka ei ollut enää Telakka, vaan tietysti Laatokka. On yhä. Anteeksi Kaisa ja muut.

Oman boxin ohella tulivat tutuiksi jotkut kuorosta. Ilomielinen sanailu ennen kohtausta oli enemmän kuin sääntö. Joskus siinä jäivät ainakin siltä isommalta kaverilta Alarmit laulamatta. Seuraavassa esityksessä otettiin sitten vahinko takaisin. Tampereella on monitaitoinen kuoro, jonka osuus tässä oopperassa oli ratkaisevan suuri. Kuoron riveistä löytyivät niin tanssijat, juoksijat, sotilaat, sairaanhoitajat ja laulajat sekä tosielämässä että oopperafiktiossa. Ainutlaatuinen Suomen oloissa. Ihmiset valmistelevat suuren oopperateoksen siviilitöidensä ohella. Ja millä antaumuksella! Herra Liimolan osuus lienee suhteessa kokoon, eli iso.

Myös kosketukset muihin solisteihin olivat miellyttäviä. Uusia tuttavia sain ja tuntuu, että näiden ihmisten kanssa olisi voinut vielä jatkaa seuraavan produktion työstämistä. Joka olisi ollut tietysti Lentävä hollantilainen, jossa olisin laulanut nimiosan...

Tuleva viikko on yhdeksän dienstin, kahden Elias-harjoituksen ja yhden Elias-esityksen täyttämä. Viikko huipentuu sunnuntai-aamuna Toivo Kuula-laulukilpailun alkukarsintaan. Toivon, että voimia sunnuntaille vielä säästyy. Asenteella lähdetään liikkeelle. Mikään ei ole niin turhaa kuin turhasta valittaminen. Mulla on töitä, olen terve ja mulle on tarjolla mahdollisuuksia. 

Kiitos ja Hiphei!