Siinä vaiheessa kun moni laulaja alkaa jo miettiä urakehityksensä loppukaarta, mietin minä lauluopintojeni aloittamista. Moni kokee olevansa jo nelikymppisenä niin vanha, että vain muutama vuosi on enää jäljellä. Minä ymmärsin tuolloin, että tästä kaikki vasta alkaa.
Nykyisenkaltainen nuoruudenylistys alalla kuin alalla on alkanut todella jo jurppimaan. Eikö meistä keski-ikäisistä muka ole enää mihinkään. Ja aina sanan keski-ikäinen sanoessani muistan suomalaisen teatterilegendan, Jukka Kajavan sanat hänen pitäessään luentoa meille nuorille teatteriopiskelijoille Tampereen teatterikulmassa:" ...ja nyt kun me keski-ikäiset oomme ruvenneet käymään salilla, ni me ei kuolla koskaan!". Silloin ajattelin, että meinaako toi olla arvostelemassa mun esityksiäni ikuisuuteen.
Niin tosiaan. Kohta olen viisikymmentä vuotta. Kun monet rukkaa cv:tä niin, että laittaa siihen kolme-neljä vuotta todellista alemman iän, ajattelin minä laittaa suoraan jo sen viisikymmentä. Näyttää hienommalta ja on sitäpaitsi tasaluku. Kyllä viisikymppisellä on jo ihan erilainen kokemuspohja kun 42-vuotiaalla. Ainakin paperilla ne on ihan eri kategorioissa. Olen rehellisesti sanoen kyllästynyt siihen, että jotkut viitsii tulla mulle sanomaan, että "liian myöhäistä...". Niin mikä on liian myöhäistä? Liian myöhäistä unelmoida? Liian myöhäistä tavoitella jotakin? Liian myöhäistä elää elämäänsä niin kuin haluaa sitä elää? Ensimmäisen kerran kuulin tuon lauseen ollessani 21-vuotias aloittaessani melontaharrastusta. Sittemmin olimme jätkien kanssa yksi Suomen parhaista melontajoukkueita erikoislaatuisessa pelissä nimeltä kanoottipoolo. Joo, se oli suht helppoa, kun joukkueita oli vain kourallinen ja nekin euroopan tasolla häntäpäätä. SIlti. Mikään ei koskaan vie niitä riemun ja tuskan hetkiä, joita laji minulle on tuottanut, ei mikään. Siihen ei tarvinnut olla maailmantähti. Eikä 18-vuotias.
Sama pätee laulamiseen. Mikään eikä kukaan voi viedä minulta niitä useita sydämentykytyksiä, jotka ovat aiheutuneet joko pelosta tai onnen huumasta, kun laulu alkaa ja loppuu. Minun ei tarvitse olla maailmantähti, ei edes Suomen eikä Helsingin tai Roihuvuoren. Riittää, että teen sitä mitä haluan. Kysymys iästä ei ole mielestäni tekemisen mielekkyyden kannalta relevantti. Enkä tiedä onko se muutenkaan. AIna puhutaan, että laulajan täytyy hyvissä ajoin suunnitella missä vaiheessa tekee ja mitä. Ei elämä ole elämää jos se menee suunnitelmien mukaan. Jos jotain tulee vastaan, se otetaan vastaan, vaikka olisikin suunnitellut, että tätä en kyllä ikinä tekisi.
Alan näyttää jo vanhalta äijältä, mitä sitten. Ihminen vanhenee! Niin se vaan jumalauta on.
Onko tämä nyt sitten jatkoa sille, että olen vihdoin ymmärtänyt nuoruuteni olevan ohi? En vastaa kun en tiedä. Seuraava sekunti voi tuoda elämääni taas jotakin täysin uutta. Ja missä vaiheessa alkaa kuoleman odotus? Pitäisikö sen alkaa? Vai alkoiko se jo kauan sitten? Näitä ajatuksia virtaa varsinkin eilisen Palsa-aiheisen elokuvan jälkimainingeissa. Jollakin tavalla tuon rujouden ylistäjän totaalinen yksinäisyys ja tunne omasta outoudesta koskettivat minua syvältä. Minä tunnen itseni aika usein oudoksi. Teen asioita, joita olisi pitänyt kuulemaan mukaan tehdä jo kaksikymmentä vuotta sitten. Eli harjoittelen. Mitä varten?
Että elämä olis kivempaa.
